Itseni herra

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

img_9898

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

img_9821

Inspiraatiokappale: Jannika B – Itseni herra

Julkaistu ensimmäisen kerran 31.1.2015.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s