Yllätykset ovat sellaisia, että ne jakavat ihmisten mielipiteet usein kahtia. Toiset rakastavat niitä, toiset inhoavat. On ihanaa kun ystävät järjestävät yllätyssynttärit, vaikka edellinen illanvietto venyikin aamuun eräällä puistoalueella. On ihanaa, kun tuntematon pyytää ulos kaupan kassajonossa. On ihanaa, kun jokin, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, käy sittenkin toteen.

Kuitenkin yhtä lailla tulevat ystävän äkillinen sairastuminen, ero samaisesta kassajonomiehestä, tai kodista luopuminen – yllättäen, varoittamatta, pelottavastikin.

Olen aina liputtanut mahdollisuuksien puolesta. Näen niitä joka puolella. Seuraavasta hetkestä ei koskaan tiedä, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Miten on mahdollista, että samaan aikaan elämän paras puoli voi olla myös pahin?

Joskus kaipaisi pieniä merkkejä tulevaisuudesta – mihin kannattaisi panostaa, keneen rakastua ja mihin suuntaan kääntyä. Säästäisimme aikaa, energiaa ja psyykettämme varmasti aika mukavasti. Mikäli näin kuitenkin olisi, mahdollisuudet menettäisivät merkityksensä. Yhtäkkiä kaikki olisi ennalta määrättyä, eikä tällä hetkellä olisi mitään merkitystä.

Jokainen mahdollisuus sisältää riskin. Kukaan ei lupaa onnistumista tai onnellista loppua. Tässä ollaan niinkin inhimillisiä olentoja kuin ihmisiä – me sekä onnistumme että teemme virheitä. Niin se vain menee.

Jokaisen on itse päätettävä, kannattaako mahdollisuuksiin tarttua. Aina on kuitenkin olemassa riski, että epäonnistuu ja satuttaa itsensä. Mutta toisaalta, ikinä ei voi saada mitään, jos ei usko asiaansa ja uskalla yrittää.

On mahdollista, että elämä yllättää ikävällä tavalla. Satuttaa, loukkaa, suututtaa. Se voi yhtäkkiä viedä pois kaiken, jonka kerran luulimme omistavamme. Hetkessä olemme takaisin lähtöpisteessä, johon emme halunneet enää koskaan palata. Mutta on myös mahdollista, että elämä yllättää juuri sillä tavalla, josta olemme aina haaveilleet. Se tuo luoksemme juuri oikeat ihmiset, kauneimmat rakkaudet ja toteuttaa suurimmat unelmamme.

Kysymys kuuluukin: pelkäämmekö epäonnistua vai haluammeko onnistua?

Julkaistu ensimmäisen kerran 7.2.2015.

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

Inspiraatiokappale: Jannika B – Itseni herra

Julkaistu ensimmäisen kerran 31.1.2015.

Julkaistu 12.1.2015.

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin.

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.

Julkaistu ensimmäisen kerran 6.1.2015.

Tässä sitä taas ollaan. Vuoden viimeinen päivä. Aina se tulee yhtä nopeasti.

Olen maailman huonoin tekemään uudenvuodenlupauksia. Tai oikeastaan olen maailman huonoin pitämään niitä. Yleensä lupaukseni ovat liittyneet terveellisempien elämäntapojen aloittamiseen. Hienosti aina kolme päivää jaksan tsempata. Siinä oikeastaan sitten se tarina.

Uudenvuodenlupaukset eivät siis ole oikein minun juttuni. Sen sijaan ajattelin jakaa täällä reilu vuosi sitten kirjoittamani muistilistan. Elämässäni tapahtui silloin eräs muutos, ja ajatuksia risteili päässä ihan liikaa. Listan avulla halusin selventää itselleni omia arvojani. Päätin aluksi, etten näytä listaa kenellekään. Jotenkin se tuntui liian henkilökohtaiselta.

Mutta niin siinä vain kävi, että eteen tuli tilanteita, joissa oikeat sanat eivät tuntuneet löytyvän. Siksi annoin listan luettavaksi ensin läheisimmille ystävilleni ja perheelleni. Pikkuhiljaa he alkoivat kysellä, josko saisivat näyttää listaa omille tutuilleen. Ja niin edelleen.

Huomasin, että monet samaistuivat ajatuksiini ja pitivät niitä tärkeinä. Oikeastaan listaamani asiat ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Mutta niin se taitaa mennä, että itsestään selvät asiat ovat niitä, jotka useimmiten unohtuvat.

Joten tässä. Ei lupauksia. Vain muistutuksia meille kaikille siitä, mikä on oikeasti tärkeää.

1. Sinulla on lupa loistaa. Saat tuikkia niin kirkkaana kun haluat. Ole se tähti, joka haluat olla. Anna itsellesi mahdollisuus.

2. Ansaitset parasta. Älä tyydy ikinä mihinkään. Tavoittele sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Elämä on liian lyhyt siihen, että olet vain tyytyväinen. Sinun kuuluu olla räiskyvän onnellinen. Kuin pieni lapsi. Aina.

3. Pysähdy. Hiljene. Kuuntele. Katsele. Maailma on niin kaunis.

4. Ole kiitollinen. Jokainen uusi aamu on lahja. Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ja kaikella on tarkoitus. Kiitä sekä rakkaitasi että itseäsi. Kiitokset on hyvä sanoa toisinaan myös ääneen.

5. Rakasta. Et voi koskaan rakastaa liikaa. Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi. Vaikka kaikki eivät osaisi arvostaa rakkauttasi, älä ota sitä heiltä pois. He tarvitsevat sitä enemmän kuin ymmärtävätkään.

6. Anna anteeksi. Muille ja itsellesi. Kaikki tekevät virheitä. Hyväksy. Unohda. Niin paljon hyvää on tulossa tilalle.

7. Tee asioita, joista nautit. Käytä aikasi viisaasti. Tuletko onnelliseksi suorittamalla vai antamalla olla? Ole spontaani. Irrottele. Yllätä itsesi. Hetki vain, ja huomaat nauttivasi elämästä täysin uudella tavalla.

8. Elä hetkessä. Suunnitelmat ovat joskus hyviä, välttämättömiäkin. Mutta kaiken, minkä voit jättää suunnittelematta, jätä. Keskity siihen, mitä sinulla on tässä ja nyt. Vain sillä on merkitystä.

9. Uskalla: Sanoa suoraan. Kokeilla jotain uutta. Rakastua. Pyytää apua. Esiintyä. Luottaa. Yrittää. Pitää kiinni. Päästää irti. Olla yksin. Päästää lähelle.

10. Ole aina oma itsesi. Älä anna kenenkään muuttaa sinua siten, ettet tunne olevasi rehellinen itsellesi. Luota intuitioosi. Ole rehellinen myös muille. Pysy aitona. Tee kaikkesi onnellisuuden eteen. Tee aina hyvää. Toteuta itseäsi. Tunne olevasi hyvä. Parempi. Sinä. Ei kukaan muu.

Ihanaa ja onnellista uutta vuotta!

Julkaistu ensimmäisen kerran 31.12.2014.

Paljon on muuttunut elämässäni muutaman vuoden aikana. Olen kuullut monilta, kuinka olen itsekin muuttunut. Sinisilmäisestä pikkukaupungin tytöstä on kasvanut Stadin pölyjä pelkäämätön journalistin alku.

Tiedostan itsekin, etten ole enää samanlainen ihminen kuin vuosi sitten. Tai kaksi. Viisi. Samapa tuo.

En kuitenkaan koe muuttuneeni. Sen sijaan tiedän kasvaneeni. Suuntaan jos toiseenkin. Joskus nuorempana, kun olin laiha kuin luudanvarsi vaikka kuinka söin, kummitätini varoitteli minua: ”Noin se oli minullakin nuorempana. Sitten parikymppisenä ne herkut alkavatkin näkyä kropassa.” Oikeassa oli. Samainen viisas nainen oli myös antamassa rohkaisevan potkun takapuolelle kun muutto Helsinkiin alkoi olla ajankohtainen. ”Se on niin sinun paikkasi, anna mennä nyt vaan.” Ja oikeassa oli taas. Niin oikeassa.

Elämä Helsingissä on vahvistanut ajatusmaailmaani siitä, että kaikki on kiinni meistä itsestämme. Tuli eteen mitä vain, päätämme itse, miten siihen suhtaudumme. Omaan elämään, omiin ajatuksiin ja tunteisiin vaikuttaa se, miten balanssissa olemme itsemme kanssa.

Nykymaailmassa tuijotetaan peiliin varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaiken pitää näyttää hyvältä – niin kropan kuin mielenkin. Täydellinen ihminen ei ole enää illuusio. Hän on se, joka kyykkää salilla vieressäsi suuremmilla painoilla kuin sinä. Hän on se, joka lastaa kaupassa jäätelöpakettisi perään liukuhihnalle maitorahkaa. Hän on se, joka osaa sanoa oikeat asiat aina oikeaan aikaan. Koska ympärillämme viilettää enemmän täydellisen oloisia ihmisiä kuin koskaan, haluamme olla sellaisia itsekin.

Ihminen on loppujen lopuksi hyvin haavoittuvainen. Yhteiskunnassa, jossa virheille ja heikkouksille ei ole aikaa eikä paikkaa, on vaikea olla aidosti oma itsensä. Aito ihminen tekee toisinaan virheitä ja on heikko. Täydellisyyden tavoittelu estää meitä hyväksymästä tämän faktan. Se, millaisia oikeasti olemme, ei välttämättä ole riittävän lähellä tuota täydellistä ihmistä. Täytyy siis yrittää ja suorittaa. Olla jotakin muuta.

Todellisuudessa tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka osoittavat sanoin ja teoin, että olemme hyviä vain olemalla. Ja ettei elämä ole kilpailua. Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka ovat aitoja ja siksi vahvoja. Kaikille ei tarvitse kelvata. Kun kelpaa itselleen, kelpaa myös ihmisille, joilla on oikeasti väliä.

Rehellisyys on yksi tärkeimmistä arvoista, johon hyvät ihmissuhteet pohjautuvat. Siksi kaiken pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että olemme rehellisiä itsellemme. Kuten yksi aikamme suosikkinaisista, Carrie Bradshaw, eräässä Sinkkuelämää-sarjan jaksossa toteaa: ”The most exciting, challenging and significant relationship of all is the one you have with yourself.”

Niin. On jännittävää, haastavaa ja merkittävää olla rehellinen itselleen. Kun mietin omaa kasvuani ihmisenä, saan kyllä nauraa ja itkeä. Mitä kaikkea olenkaan käynyt läpi! Mutta vaikka olenkin joissain määrin kasvanut melko urbaaniksi mimmiksi, sydämessäni asuu yhä se hyväuskoinen maailmanparantaja. Ja hyvä niin. Minä pidän hänestä.

Beauty begins the moment you decide to be yourself.

– Coco Chanel –

Inspiraatiokappale: Tristan Prettyman – Who We Are

Kuvissa rakkaita ihmisiä, joiden hymyt saavat aikaan ihmeitä…

Julkaistu ensimmäisen kerran 23.12.2014.

Kun olin pieni, isälläni oli tapana sanoa minulle, että älä ole aina niin utelias. Olen aina halunnut tietää, mistä puhutaan, mitä on tapahtunut ja miksi. Eikä ihmettelyni ja haluni olla kaikesta perillä ole laantunut, oikeastaan päinvastoin. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän olen löytänyt uusia kysymyksiä. Turhauttavinta ja myös parasta ihmettelyssä on, ettei oikeita vastauksia ole. On vain lisää kysymyksiä.

Eläminen hetkessä on varmasti samaan aikaan helpointa ja vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä. Tätä asiaa olen pohdiskellut nyt pitkään. On tiedostettava, ettei mikään muu kuin tämä hetki ole todellinen. Eilinen ei koskaan enää tule ja huominen on vain suunnitelma. Ollaan siis tässä ja hengitetään. Tehdään tästä hetkestä hyvä.

Minulla, kuten varmasti meillä kaikilla, on ihania ja tärkeitä muistoja, joita kelaamme päässämme yhä uudestaan ja uudestaan. Palaamme niihin selaillessamme vanhoja valokuvia ja juuri ennen nukahtamista. Parhaimpiin hetkiin haluaisi niin kovasti takaisin.

Huominen taas houkuttelee mahdollisuuksillaan. Suunnittelemme erilaisia tapahtumia aina laihdutuskuurista ulkomaanmatkoihin. ”Sitten kun” –ajatusmaailma on lohdullinen. Joskus kaikki on vielä paremmin.

Yritän hokea itselleni jatkuvasti, että minulla on kaikki nyt tässä. Ja oikeasti onkin. Vähän aikaa sitten huomasin kuitenkin, että jotain puuttui. Tunsin olevani yhtä aikaa levoton ja väsynyt. En tiennyt, oliko se tämä pimeys – vihaan sitä, että syksyä syytetään kaikesta – vai ehkä sittenkin vain minä.

Kun tästä hetkestä tuntuu puuttuvan jotain olennaista, eilinen ja huominen korostuvat. Kaipuu menneeseen lisääntyy ja haaveet hulppeasta tulevaisuudesta kasvavat entisestään.

Ehdin taas aikani pohtia, että mikä tässä mättää. Sitten eräs pimeä marraskuinen lauantai-ilta istuimme iltaa hyvän ystäväni luona Punavuoressa, ja hän sanoi ne sanat, jotka minun pitikin kuulla.

– Tähän hetkeen pitäisi löytää jokin fokus.

Juuri se! Tajusin, että olen koko syksyn tehnyt vähän kaikkea. Koulu, satunnaiset työt, kirjoitusprojektit, sosiaalinen elämä. En ole osannut päättää, mikä on prioriteettilistani kärjessä. Olen yrittänyt tehdä kaikkea luullen, että siten nautin arjesta eniten. Että siten saan elämästä irti eniten. Nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut.

Syksyyni on mahtunut aivan ihania juttuja. Muutin takaisin Töölöön, sain rakkaan siskon Helsinkiin ihan lähelle, tein elämäni ensimmäisen Lapin reissun ihanien ystävien kanssa ja pääsin valokuvaamaan jalkapallon EM-karsintaotteluun Olympiastadionille. Ihan äärettömän onnekas olen kyllä ollut!

Kaikkien noiden tärkeiden asioiden lisäksi olen tehnyt koulujuttuja, stressannut raha-asioita, tavannut ystäviä mahdollisimman paljon ja yrittänyt olla tehokas. Yritykseksi on jäänyt. Kun mielessä on liikaa asioita, joita pitäisi tehdä, kaikki hoituu vähän vasemmalla kädellä.

Nyt tiedän, mitä tarvitsen juuri tähän hetkeen. Tiedän, mihin kohdistan fokukseni. Tarvitsen omaa aikaa. Iltoja yksin kotona. Tarvitsen musiikkia ja kynttilöitä. Aikaa ihmetellä lisää. Haluan, että kirjoittamisessani näkyy taas se intohimo elämää kohtaan, joka minussa on. Haluan keskittyä siihen, että teen asioita, joista saan lisää energiaa, enkä niitä, jotka vain kuluttavat sitä.

Uskon, että blogin pitäminen on oikea juttu juuri nyt.

On helpottavaa tiedostaa tämä kaikki. Ettei tästä hetkestä puutu mitään, vaan kaikkea on oikeastaan liikaa. Ja jotta kaipuu eiliseen helpottaisi, tiedän, että keskittämällä energiani oikein, tämäkin hetki auttaa uusien ihanien muistojen syntymistä.

En kuitenkaan lupaa itselleni, enkä kenellekään muulle, että fokusoinnin avulla kaikki on yhtä euforiaa. Elämäähän tämä on. Mutta kun voimme hyvin nyt ja olemme onnellisia nyt, tulevaisuutta ei tarvitse suunnitella. ”Sitten kun” –ajatusmaailma on turha, kun on hyvä olla juuri tässä hetkessä.

Julkaistu ensimmäisen kerran 25.11.2014