Ulkona päivä on jo pitkällä, mutta minussa on vielä aamu. Niin aikainen, ettei valosta ole tietoakaan. Se hehku, joka tasan vuosi sitten näkyi taivaanrannassa ja läikähti rintalastan alla, on vain muisto.
Vuosi 2017 jäi mieleeni harmaana. Olin kiireinen ja väsynyt. Liikaa molempia. Kirjoitin ennätyksellisen vähän mitään, ja nekin vähät tekstit, joita pöytälaatikkoon tai blogiin ilmestyi, olivat kaikki täynnä avoimeksi jääneitä kysymyksiä.
Samaan aikaan löysin ja kadotin.
Ehkä juuri siksi menneen vuoden tärkein oppi on se, että vastaukset tuovat mukanaan aina uusia kysymyksiä. Se, mitä kerran luulin maaliksi, olikin vain välietappi matkallani.
Mutta voiko koskaan oikeasti löytää, jos ei edes tiedä, mitä etsii?
Sain apua ajatuksiini ehkä hieman yllättävältäkin taholta, kun 11-vuotias Eveliina kysyi 29. joulukuuta Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalla, mikä on elämän tarkoitus. Filosofian professori Sara Heinämaa vastasi tytölle ja muistutti samalla minua siitä, mitkä ovat oikeasti ne tärkeimmät kysymykset, joihin meidän pitäisi pyrkiä etsimään ja löytämään vastauksia.
” – – elämän tarkoitus ratkeaa ainoastaan, jos selvitämme, mitkä ovat tärkeimmät kykymme ja mikä on meille rakkainta maailmassa.”
En tiedä, tekikö mennyt vuosi minusta yhtään entistä viisaampaa – ehkä vain vanhemman. Samaan aikaan se ahdistaa ja ilahduttaa. Mutta ehkä nyt tiedän, mitä etsin.
Ja pian taivaanrannassa kajastaa taas heikko valo.
Leijonamieleni 