Kuulostelen ajatuksiani. Yritän lukea elämää ympärilläni. Mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä?

Vielä muutama vuosi sitten viiletin pitkin Helsingin tuulisia katuja punaisessa kesämekossa – matkalla milloin minnekin nauttimaan elämästä ja halvasta valkoviinistä. Nyt istun illat väsyneenä kotona ja mietin, tulenko enää koskaan olemaan tuo sama ihminen? Huoleton. Villi. Leijonamieli.

Toisinaan pelkään, miten nopeasti aika kuluu. Viikot tulevat ja menevät. Yö vaihtuu aamuun ennen kuin silmät ehtii kunnolla ummistaa. Ja vaikka viime Flow’sta on aikaa jo kolme vuodenaikaa, muistan Mikko Joensuun keikan aikana iholleni hiipineet kylmät väreet kuin eilisen.

Pelkään, että jään kiinni itseään toistavaan arkeen. Pelkään, että se imee minusta voiman, joka käskee laittamaan ylle tuon punaisen kesämekon ja unohtamaan kaiken ikävän. Pelkään eläväni elämää, jota voisi suorittaa kuka tahansa – elämää, jolla ei ole minun pisamiani.

Pelkään, että petän lupauksen, jonka olen kasvukipuvuosinani itselleni antanut: älä koskaan anna järjen äänen peittää alleen sydämen ääntä.

Ja nyt sydän pamppailee levottomana. Sillä on sanottavaa, mutta olen samaan aikaan liian kiireinen ja liian väsynyt kuuntelemaan sitä.

Mutta niin kauan kun sillä on sanottavaa, ei ole mitään hätää.

”Jos olin matkalla, en enää tiedä minne, ja viekö tää tie koskaan perille?” 

– Anna Puu (Matkalla)

Valaistumisen voi kokea milloin tahansa ja monella tapaa. Esimerkiksi flunssan kourissa sohvanpohjalla. Katson toisella silmällä Girlsin uutta tuotantokautta ja nukun toisella. Valpastun kuitenkin seuraavan keskustelun kohdalla:

– En jaksa enää esittää tietäväni mistään mitään. Emme me tiedä.

– Emme taida tietää paskan vertaa.

– Emme.

Hannah & Marnie (Girls, 6. kausi)

Olen yksi niistä, jotka etsivät jatkuvasti ratkaisuja ja yrittävät tehdä vain oikeita päätöksiä. Viime aikoina on tuntunut poikkeuksellisen uuvuttavalta yrittää olla koko ajan oikeassa ja onnistua. On ollut uuvuttavaa elää siten, että joka sekunti on tärkeä, ja että jokaisesta hetkestä pitää tehdä mahdollisimman hyvä. Onko jokaisen hetken oltava hyvä? Onko se edes mahdollista? Tuskin.

Tunnen tietyllä tapaa epäonnistuvani, jos en osaa auttaa ystävääni vaikeassa elämäntilanteessa tai selvittää omia tunteitani milloin minkäkin asian suhteen. Ihailen niin kovin ihmisiä, jotka tuntuvat aina osaavan sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan. Se, että minun ei tarvitse, enkä ehkä voikaan olla sellainen ihminen, tuntuu todella helpottavalta. Tavallaan luvalta myös toisinaan epäonnistua. Luvalta vain olla, ilman jatkuvaa suorittamista tai menestyksen tavoittelua.

Ehkä tämän kirjoituksen myötä muilta teksteiltäni putoaa osin pohja – yhtä hukassa täällä ollaan kaikki! Mutta kirjoitusteni ei ole koskaan ollutkaan tarkoitus olla totuuksia tai ratkaisuja. Ne ovat tuotoksia ajatusteni ja sydämeni sekoilusta.

Koska loppujen lopuksi, emmehän me tiedä mistään mitään. Ja se on oikeastaan todella ihanaa.

Uskalla kuunnella sydäntäsi, sisintäsi, intohimojasi, mielettömän kreisejä unelmiasi.

Nauti siitä tunteesta, kun kädet hikoavat jännityksestä – onko sinusta ja tästä mihinkään? Samalla tiedät, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että saat olla juuri näin.

Kunpa näkisit itsesi kuten minä näen sinut.
Kunpa näkisit ohi rahasta kimaltavan ihmismeren
johon sinun ei tarvitse kuulua.
Se aallokko on loputon.
Siellä sinulla eikä minulla ole väliä.

Kunpa lakkaisit haaveilemasta paremmasta tulevasta.
Kunpa ymmärtäisit pysähtyä ja katsoa hetkeä.
Se on kaikki, mitä sinulle on annettu.
Vain siinä voit elää.

Kunpa luottaisit itseesi.
Kunpa ymmärtäisit, että sinulla on jo kaikki mitä tarvitset.
Se kaikki on sinussa.
Intohimosi, vahvuutesi, heikkoutesi.

Toivon, että näet saman kuin minä.
Ihmisen, joka on erityinen koska vain on.
Et voi koskaan tehdä tai omistaa mitään sellaista
joka saisi minut rakastamaan sinua enemmän.
Koska vain sinulla on väliä.

Sillä mitä olet.

Julkaistu ensimmäisen kerran 26.9.2016.

Olen ollut aina kaikkien prinsessa- ja rakkaustarinoiden suuri fani. Joskus taaperoikäisenä sain Disneyn Prinsessa Ruususen VHS-kasetilla ja voi kuulkaa että sitä katsottiin – osaan edelleen huolestuttavan hyvin repliikit ulkoa.

Hieman vanhempana alkoivat kiinnostaa tosielämän prinsessatarinat. Euroopan kuninkaalliset. Ja tietysti rakkauselokuvat. Aamiainen Tiffanyllä. Titanic. Ps. I love you. Ylpeys ja ennakkoluulo. Kyllä noilla on ruokittu nuorta, rakkauden nälkäistä mieltä!

Mutta kaikista parasta rakkaustarinaa olen saanut seurata 23 vuotta ihan vierestä. Nimittäin omien vanhempieni, jotka juuri tänä päivänä viettävät 25-vuotishääpäiväänsä. Hopeahäät.

Se, mikä saa minut ihailemaan vanhempieni tarinaa entistä enemmän, on se, että he ovat olleet yhdessä 14-vuotiaasta asti. Lähes siis koko elämänsä! He ovat kasvaneet yhdessä. Rakentaneet kaiken yhdessä. Pitäneet huolta vaikeina aikoina, nauttineet ja iloinneet hyvinä aikoina. Yhdessä. Sillä sitähän elämä on.

Olen oppinut, ettei rakkaus ole kalliita lahjoja ja elokuvallista draamaa. Se on sitä, että toisen kanssa on vaan tosi hyvä ja helppo olla.

Se on sitä, kun mennään yhdessä kauppaan ja kokataan yhdessä. Se on sitä, kun käydään ostamassa torilta mansikoita ja juodaan yhdessä päiväkahvit. Se on yhdessä amerikkalaisten tosi-tv-ohjelmien katsomista. Se on kävelyitä ja pieniä reissuja sinne tänne. Se on ihan älyttömille jutuille vedet silmissä nauramista.

Mitä tahansa elämässä ikinä tapahtuu, minä olen saanut parhaan mahdollisen mallin rakkauteen. Ja kokenut olevani rakastettu maailman parhaimpien vanhempien ansiosta.

Hyvää hääpäivää. ❤

Julkaistu ensimmäisen kerran 14.7.2016.

Tietäisittepä, miten paljon olen pohtinut, kuinka tästä asiasta kirjoittaisin. Ehkä vihjaillen, ympäripyöreästi. Jotenkin kauniisti.

Jos jäät, et voi tietää, mitä menetät. Mutta jos lähdet, tiedät mitä menetät. Kumpi mietityttää enemmän?

Joskus se, mitä voi menettää lähtemällä, on jotain, mistä haluat eroon. Silloin lähteminen voi olla jopa helppoa. Joskus se on taas jotain todella hyvää, josta et ihan ehkä malttaisi päästää irti. Silloin lähteminen on usein vaikeaa, vaikka sitä haluaisitkin.

Muutos voi tuoda mukanaan jotain sellaista, josta et villeimmissä unelmissasikaan osannut kuvitella. Se voi muuttaa koko elämäsi suunnan ja tehdä sinusta onnellisemman, mitä olet koskaan ollut.

Muutoksen takia voit kuitenkin myös löytää itsesi harhailemasta vailla suuntaa. Yhtäkkiä olet tyhjin käsin ja sydämin lähtöpisteessä. Kaikki mikä kerran sai sinut hymyilemään, on poissa.

Jos et uskalla hypätä uuteen, lähteä, jäät todennäköisesti jossittelemaan. Et ehkä vielä tänään tai huomenna, mutta jonakin päivä.

Jos taas hyppäät uuteen, lähdet, saat tietää. Saat kokea. Ja eikö elämässä ole juuri siitä kyse? Kokemisesta. Mitä sitten, jos eksyt? Voit löytää jonnekin ihan muualle. Paikkaan, jossa ei ole koko ajan harmaata. Vastaan voi tulla ihminen, joka lainaa karttaa tai haluaa harhailla kanssasi. Löydät jotain sellaista, jota sinun pitikin löytää.

Uskalla hypätä. Uskalla tavoitella hyvää. Parempaa. Parasta oikeastaan.

Sekä yhdessä että yksin.

Olavi Uusivirta: En tiedä mitä menetän jos jään

Julkaistu ensimmäisen kerran 8.3.2016.

Sinä onnistut ja epäonnistut. Koulussa, töissä, ihmissuhteissa. Oikeastaan kaikkialla. Valitset oikeat reitit ja kauneimmat sanat. Saat kaiken, mistä olet ikinä haaveillut. Kuitenkin huomaat liian monta kertaa olevasi umpikujassa ja sanaton. Se, mitä luulit hetken omistavasi, viedään pois ennen kuin huomaatkaan.

Sinä riitelet ja sovit. Toivottavasti sovit. Nukkumaan ei saisi koskaan mennä vihaisena. Riitelet, koska tiedät olevasi oikeassa ja riitelet, koska luulet olevasi oikeassa. Mutta aina sinä opit. Yhtä jos toista.

Sinä uskallat ja pelkäät. Vaikka et pelkoja helposti myöntäisikään. Tiedät, että olet tarpeeksi rohkea. Sisimmässäsi kyllä tiedät sen. Ja juuri sen takia pystyt mihin vain. Joskus pelko kuitenkin ottaa liian suuren vallan. Silloin on helpompi antaa olla. Ainakin toistaiseksi.

Sinä loukkaannut ja loukkaat. Vaikka et niin haluaisikaan. Olet sekä vahva että heikko, et vain jompi kumpi.

Vaadit koko ajan enemmän itseltäsi ja toisilta. Muiden virheitä on helppo tarkastella. Omasi pyrit piilottamaan mahdollisimman hyvin. Jatkuva onnistumisen yrittäminen on uuvuttavaa. Haluaisit osata ja tietää kaiken, koska luulet, että se on avain onneen.

Ei ole. Et voi tietää kaikkea. Et osata kaikkea. Ja se on okei.

Ehkä olisi aika lopettaa vaatiminen ja vain olla? Katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Kulkea eri reittiä kuin normaalisti ja yllättyä kaikesta vastaantulevasta. Olla tässä hetkessä miettimättä muuta.

Olennaista on se, että kaikesta huolimatta välität sekä itsestäsi että muista ympärilläsi. Loppujen lopuksi, sinäkin olet vain ihminen. Ihan kuten minäkin. Täydellinen juuri siksi, että olet epätäydellinen.

Julkaistu ensimmäisen kerran 1.9.2015.

Sanotaan, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Joskus kuitenkin tuntuu, että vastuu puristaa vapauden sormia niin lujaa, että niistä katoaa tunto.

Peter Pan oli poika, joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Hän asusteli Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien kanssa, lenteli ihmisten ikkunalaudoille ja vei heitä seikkailuihin.

Sinällään Peter Pan -syndrooma on ihan osuva käsite kuvaamaan ilmiötä, jossa aikuinen ei halua käyttäytyä kuten aikuinen. Sitoutua, pysähtyä, ottaa vastuuta.

Käsitteellä on negatiivinen leima. Tuollainen aikuinenhan on lapsellinen.

En näe asiaa kuitenkaan näin mustavalkoisena. Aikuisenkin pitää seikkailla ja tuntea olevansa vapaa.

Miksikö?

Siksi, että hän voi.

Elämä pyörii helposti velvoitteiden — pääasiassa työ- ja raha-asioiden — ympärillä. Ilman työtä ei ole rahaa ja ilman rahaa selviäminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Vastuu ja velvollisuus eivät saisi kuitenkaan tukahduttaa vapauttamme. Vapautta omaan itseen, intohimoihin ja päätöksiin. Vapaus ei ole vain sitä, että voi tulla ja mennä minne tahansa ja milloin tahansa. Se on aikaa ja tilaa tärkeille asioille. Se on itsensä kuuntelemista.

Vapaus on yksilöllinen asia. Sen pitää tuntua itsestä hyvältä.

Aikuinen ymmärtää, että hänellä on velvollisuuksia. Hän on osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Aikuinen ymmärtää, että hän on vastuussa siitä, että velvollisuudet tulee hoidettua. Aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa myös se, että hän on vapaa elämään haluamaansa elämää.

Vapaudelle ei ole normeja. Vapaus on meidän näköistämme.

Annetaan Peter Panin asua meissä. Tai ainakin vierailla ikkunalaudallamme tasaisin väliajoin. Aina on hyvä aika pienelle seikkailulle.

Julkaistu ensimmäisen kerran 28.7.2015.

Nostan pienen pojan, ehkä kolme vuotiaan, syliini, ja lähdemme kohti tavaratalon infopistettä. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja katsoo minua ihmeissään. Olen kysynyt kaikilla osaamillani kielillä pojan nimeä, mutta hän ei vastaa. Katsoo vain suoraan silmiini. Hänet oli löydetty yksin harhailemasta takkiosastolta.

Lasken pojan istumaan infon tiskille, mutta heti otteeni irrotessa, hän kurottaa kätensä minua kohti. Nostan hänet takaisin syliini. Kysyn vielä englanniksi hänen nimeään. Saan vastaukseksi edelleen vain hämmentyneen katseen.

– Jacob, hän viimein kuiskaa.

Teemme kuulutuksen, ja istun poika sylissäni odottamaan vanhempia. Pian huolestunut isä noutaa poikansa, ja kaikki on taas hyvin.

Palaan töihin. Ajatukseni ovat kuitenkin muualla. Tuo pieni ihminen jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pohdin, kuinka tärkeää kohtaamisessamme oli kosketus. Se, että poika oli sylissäni, ja minä pidin häntä lähelläni. Koska meillä ei ollut sanoja, läheisyys ja kosketus olivat merkkejä siitä, että kaikki oli hyvin.

Ihminen tarvitsee kosketusta ihan syntymästään lähtien. Esimerkiksi keskoslapsia hoidetaan kenguruhoidolla, jossa lapsi lepää äidin tai isän ihoa vasten tuntien sydämen sykkeen ja ihon lämmön. Hoitomenetelmällä on positiivisia vaikutuksia sekä kasvun, kehityksen, vuorovaikutuksen että turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta.

Kosketus on tärkeää kuitenkin kaiken ikäisille. Sillä on vaikutusta sekä psyykkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Kiintymyshormoniksikin kutsutun oksitosiinin määrä voi vaikuttaa joko nostavasti tai laskevasti stressihormoni kortisolin määrään kehossamme.

Mielestäni ihmiset tarvitsevat lisää hyvää koskettamista – sekä henkistä että fyysistä. Läsnäoloa. Lapsen ei tarvitse selvitä yksin, eikä tarvitse aikuisenkaan. Jokaisella on toki oikeus omaan tilaan, ja sitä tulee muiden kunnioittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisten päästäminen lähelle ei ole pois vapaudestamme. Mitä vahvemmin tunnemme, että joku on tukenamme, sitä kauemmas uskallamme myös yksin.

Kosketuksen merkitys on äärettömän suuri. Oli kyse sitten lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, haluamme tulla huomatuksi, rakastetuksi ja tuntea olomme turvalliseksi. Ja kosketus on sanaton tapa kertoa toiselle, että olen tässä.

Julkaistu ensimmäisen kerran 29.4.2015.