Lähtöviivalla

Suuri pehmeä kupla. Pieni terävä pisto. Raju putoaminen. Jäljellä vain huomaamaton jälki asfaltissa.

Päivä ja viikko kerrallaan silmät alkavat avautua, mieli heräillä ja mustelmat haalistua. Oikea maailma, sen rikkinäiset ihmiset, tarve tulla huomatuksi ja elämän ainutlaatuisuus näyttäytyvät uudella tavalla. Olo on kuin ravurilla, jolta on otettu pois sekä silmälaput että valjaat. Tahdon juosta, mutten oikein tiedä minne.

Kaikkialle.

Mutta en juokse minnekään. Pysyn paikallani, koska en voi olla varma, että osaan valita oikean suunnan. Paikallaan pysyessä ei voi tapahtua mitään pahaa. Paikallaan pysyessä ei voi tapahtua mitään.

Mutta hetkessä eläminen onkin sitten eri juttu. Siinä tapahtuu kaikki. Miten elää hetkessä pysähtymättä paikalleen?

On liian vähän päiviä, jolloin en ajattele mennyttä tai suunnittele tulevaa. Mieleni rakentaa erilaisia listoja: näitä asioita kaipaan eilisessä, näitä haluan huomisessa. Haikeus ja toiveikkuus vaihtavat paikkoja kerta toisensa jälkeen.

Vieläkö keho on tarpeeksi nuori kaikkeen siihen, mitä nuorena pitäisi tehdä? Entä mieli? Mitä jos elämä on sittenkin vain jatkuvaa luopumista? Muistoista, mahdollisuuksista, ihmisistä. Mitä jos aika loppuu kesken? Jokaiseen huoleeni on olemassa kliseisiä voimalauseita, jotka täyttävät hetkellisesti Instagram-feedini ja Pinterest-tauluni. Sitten unohdan ne kaikki.

Muu maailma tuntuu kaipaavan jo ääntä ja tekemistä. Minua hiljaiset seinät eivät ahdista. Ehkä siksi, että se on valinta eikä pakko. Mutta minusta ei ole enää niin moneksi kuin ennen oli. Vaikka sujahdan edelleen 10 vuoden takaiseen ylioppilasmekkooni, ihminen sen sisällä ei ole enää sama. Se surettaa minua toisinaan, ainakin jollain tapaa.

Luulen kuitenkin, että se 10 vuoden takainen ihminen olisi ylpeä tämän hetkisestä.

Olen samaan aikaan ravuri ja sen ohjastaja. Egoni pitää kiinni ohjaksista, eikä halua irrottaa. Todellinen minä olisi jo valmis juoksemaan vapaana. En tiedä kumpi tapahtuu ensiksi – heikkeneekö ohjastaja ja hänen otteensa vai vahvistuuko ravuri ja repäisee itsensä irti valjaista?

Jään kuulostelemaan.

Silmälaput ovat jo poissa. Rikkoutuneesta kuplasta jäänyt jälki asfaltissa on kuivunut auringon lämmössä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s