Suuri pehmeä kupla. Pieni terävä pisto. Raju putoaminen. Jäljellä vain huomaamaton jälki asfaltissa.

Päivä ja viikko kerrallaan silmät alkavat avautua, mieli heräillä ja mustelmat haalistua. Oikea maailma, sen rikkinäiset ihmiset, tarve tulla huomatuksi ja elämän ainutlaatuisuus näyttäytyvät uudella tavalla. Olo on kuin ravurilla, jolta on otettu pois sekä silmälaput että valjaat. Tahdon juosta, mutten oikein tiedä minne.

Kaikkialle.

Mutta en juokse minnekään. Pysyn paikallani, koska en voi olla varma, että osaan valita oikean suunnan. Paikallaan pysyessä ei voi tapahtua mitään pahaa. Paikallaan pysyessä ei voi tapahtua mitään.

Mutta hetkessä eläminen onkin sitten eri juttu. Siinä tapahtuu kaikki. Miten elää hetkessä pysähtymättä paikalleen?

On liian vähän päiviä, jolloin en ajattele mennyttä tai suunnittele tulevaa. Mieleni rakentaa erilaisia listoja: näitä asioita kaipaan eilisessä, näitä haluan huomisessa. Haikeus ja toiveikkuus vaihtavat paikkoja kerta toisensa jälkeen.

Vieläkö keho on tarpeeksi nuori kaikkeen siihen, mitä nuorena pitäisi tehdä? Entä mieli? Mitä jos elämä on sittenkin vain jatkuvaa luopumista? Muistoista, mahdollisuuksista, ihmisistä. Mitä jos aika loppuu kesken? Jokaiseen huoleeni on olemassa kliseisiä voimalauseita, jotka täyttävät hetkellisesti Instagram-feedini ja Pinterest-tauluni. Sitten unohdan ne kaikki.

Muu maailma tuntuu kaipaavan jo ääntä ja tekemistä. Minua hiljaiset seinät eivät ahdista. Ehkä siksi, että se on valinta eikä pakko. Mutta minusta ei ole enää niin moneksi kuin ennen oli. Vaikka sujahdan edelleen 10 vuoden takaiseen ylioppilasmekkooni, ihminen sen sisällä ei ole enää sama. Se surettaa minua toisinaan, ainakin jollain tapaa.

Luulen kuitenkin, että se 10 vuoden takainen ihminen olisi ylpeä tämän hetkisestä.

Olen samaan aikaan ravuri ja sen ohjastaja. Egoni pitää kiinni ohjaksista, eikä halua irrottaa. Todellinen minä olisi jo valmis juoksemaan vapaana. En tiedä kumpi tapahtuu ensiksi – heikkeneekö ohjastaja ja hänen otteensa vai vahvistuuko ravuri ja repäisee itsensä irti valjaista?

Jään kuulostelemaan.

Silmälaput ovat jo poissa. Rikkoutuneesta kuplasta jäänyt jälki asfaltissa on kuivunut auringon lämmössä.

”Mitähän sitä elämällään tekisi?”

Kysymys, jonka olen sekä esittänyt itse että kuullut ystäviltäni lukuisia kertoja viime kuukausien aikana. Kun tarpeeksi rytisee, alamme usein miettiä, millä on oikeasti väliä. Mitkä ovat ne arvot, joiden mukaan haluamme elämässä toimia?

Kirjoitin kesällä 2019 tekstissä Minulta elämälle siitä, kun huomasin vain tekeväni ja hengittäväni mutta en olevani. On ihana huomata, että vihdoin, kaiken menneen, menetetyn ja muutoksen jälkeen minä vihdoin olen. Teen oikeastaan aika vähän, keskityn vain hengittämään ja olemaan. Ja ehkä juuri siksi tuntuu, että olen lähempänä kuin koskaan löytää vastauksen tuohon alussa esittämääni kysymykseen.

On helpottavaa huomata ottavansa askelia oikeaan suuntaan. Niin kävi myös tänään kun kirjoitin kirjeen 90 vuotta täyttävälle ystävälleni. Viimeisimmästä kasvokkaisesta kohtaamisestamme on pian vuosi. Se on pitkä aika. Kirjoitin hänelle siitä, miten kiitollinen olen ystävyydestämme ja kaikista niistä tarinoista, joita hän on kanssani jakanut. Ihailen hänen rohkeuttaan, avarakatseisuuttaan ja positiivista elämänasennettaan – ne kaikki ovat välittyneet jokaisesta valokuvasta, lehtijutusta ja matkakertomuksesta, jotka olen saanut nähdä ja kuulla. Kirjoitettuani kirjeen, aloin miettiä, millaisia tarinoita minä voisin ja haluaisin kertoa 90-vuotiaana.

Haluaisin kertoa elämästä, jota on ohjannut aina rakkaus. Sekä oikeudenmukaisuus, kiltteys ja lempeys. Haluaisin kertoa käyneeni kaukana mutta nähneeni aina lähelle. Kertoa tehneeni hyvää muille, selvinneeni vaikeista tilanteista pyytämällä apua ja luoneeni jotain sellaista, joka muuttaisi edes pienen pienen osan maailmasta paremmaksi.

Sellaisesta elämästä haluaisin kertoa. Sellaisia asioita haluaisin elämässäni tehdä.

Olen taas hieman lähempänä kuin ennen.

Olen pyrkinyt tyynnyttämään maailman myrskyt
eniten pelännyt myrskyä sisälläni.

Olen pyrkinyt rikkomaan kaikki kehykset
en koskaan niihin kuulunutkaan.

Juuri nyt toivon
rohkeutta kuunnella sisäistä myrskyä
uskallusta rikkoa kehykset
joiden kulmat ovat tahmean pölyn peitossa.

Ja toivon
että voisin levittää rakkautta myös sinne
missä sitä vähiten kaivataan

ja juuri siksi eniten tarvitaan.

Luin brittiläisen Dolly Aldertonin omaelämäkerran Kaikki mitä tiedän rakkaudesta, jossa kirjailija kuvaa elämäänsä parikymppisenä. Vaikka kyseinen kirja ei ehkä ollut puhuttelevin lukemani kirja, se sai minut pohtimaan omaa elämääni. Jos minulta kysyttäisiin, mitä tiedän elämästä, mitä vastaisin?

Varmasti paljon ja silti todella vähän. Joka päivä enemmän kuin eilen. Ajatuksissani on viime aikoina pyörinyt paljon elämän epävarmuus. Se, miten itsestään selvältä ja turvalliselta kaikki helposti tuntuu, ja miten mikään ei kuitenkaan ole varmaa. Minunkaan tarinassani ei ole kirjoitettu yhtään sivua huomisesta. Juuri siksi kaikista tärkeintä elämässä olisi luottaa.

Inhoan epävarmuutta. Syyllistyn siksi helposti ylihuolehtimiseen ja kontrollointiin. Olen jo vuosia erehtynyt luulemaan, että siten pystyn hallitsemaan kaikkea ja vaikuttamaan kaikkeen, ja siten elämä kulkee haluamaani rataa haluamallani tavalla. Luotan huonosti muihin ihmisiin ja luotan huonosti elämään. Enkä edes tiedä miksi.

Ei elämä kysele. Se tapahtuu, mutkittelee ja jatkaa eteenpäin. Vaikka kuinka huolehtisin, ei minulla ole sellaista valtaa tai voimaa, joka estäisi kaikki myrskyt ja hajottaisi jokaisen karikon. Minäkin kastun myrskyissä ja menen rikki karikoissa. Niin ihmiselle voi käydä. Mutta minä myös kuivun ja kokoan itseni uudelleen parhaani mukaan. Joskus todella hitaasti, en koskaan yksin. Niin kauan, kun minulla on tärkeitä ihmisiä ympärilläni, ei myrskyjä tai karikoita tarvitse pelätä.

Siksi opettelen luottamaan, joka päivä.

Viikko sitten istuin Saimaan rannalla mökin rappusilla kesämekossa, join aamukahvia vaaleankeltaisesta mukista ja söin paahtoleipää, jonka päällä oli ohut kerros voita ja paksu kerros mansikkahilloa. Järvi kimalsi kuten lapsuuden kesinä ja aurinko lämmitti paljaita sääriä. Haavanlehdet pyörivät hiljalleen lehtiruotinsa ympäri, enkä kaivannut mitään muuta musiikkia. Sen hetken talletin mieleeni ja sydämeeni. Siinä hetkessä muistin, miten kaiken epävarmuuden keskellä elämä on myös lempeä. Minun tarvitsee vain olla, luottaa ja rakastaa.

Sen verran minä tiedän elämästä.

Aamulla valo on kauneimmillaan. Makuuhuone kylpee vaalean lämpimissä sävyissä. Avaan ikkunan. Tunnen meren tuoksun vahvana, asun lähellä paikkaa, josta ruotsinlaivat lähtevät. Lokit huutavat. Kammoksun niitä mutta silti niiden ääni tuo aina mieleen kodin.

Meri-ilma hakeutuu minuun, henkäisen tavallista syvempään kuin vetääkseni sisään uutta elämää. Sille on tarvetta, kehoni ja mieleni tuntuvat tyhjiltä.

Pakotan itseni nousemaan sängystä, kello on 12. Pakotan pesemään hampaat ja vaihtamaan vaatteet, vaikkei sillä oikeastaan olisi mitään väliä. Siltä tuntuu tänään. Istun ikkunalaudan ääreen, peilin eteen ja sipaisen poskille punaa, jonka toivoisin olevan peräisin innostuksesta enkä puuterirasiasta. Vihaan neuvoa fake it till you make it mutta nyt joudun tarttumaan siihen. Ehkä jokin muuttuu, jos itselleen kovasti niin uskottelee?

Pakenen kirjojen pariin kuten nuorena. Sukellan maailmaan, jota ei ole, elän jonkun toisen elämää – sellaista, joka tuntuu. En haluaisi palata takaisin, aamun valokin on hälvennyt. Yhtäkkiä on harmaata ja kylmää. Sisällä ja ulkona, kodin ja minun. Jotain ropisee ikkunalautaa vasten. Katson ulos, on alkanut sataa räntälumen ja rakeiden sekoitusta. Vappu ei ole koskaan tuntunut yhtä kaukaiselta. Tilasin paikallisesta kahvilasta munkkeja kotiin, mutta sekään ei tunnu nyt hyvältä. On ikävä mummin tekemiä munkkeja ja lämmintä tunnelmaa mummilan yläkerrassa.

Lakkasin kynnet joitakin viikkoja sitten, joka toisen kynnen oranssiksi ja joka toisen pinkiksi. Silloin olin toiveikas ja suunnittelin kesää. Nyt lakka on kulunut ja lohkeillut pahasti, vasemman etusormen kynnessä on jäljellä enää häivähdys oranssia. Toiveikkuudestani on jäljellä jokseenkin saman verran.

Minulla on ihan älytön ikävä. Perhettä, ystäviä, liian nopeasti kasvavia kummilapsia. Sitä versiota itsestäni, jonka posket eivät kaipaa poskipunaa. Elämää, joka herättää tunteita, ajatuksia ja saa luottamaan tulevaan.

Tiedän, että sellainen elämä ei ole kaukana. Juuri nyt olen kuitenkin malttamaton, tyhjä ja ikävissäni. Enkä jaksa puhdistaa loppuja kynsilakan rippeitä pois saati lakata kynsiä uudestaan. Teen sen sitten, kun se tuntuu hyvältä.

En tänään. Ehkä kuitenkin jo huomenna.

Kevät on ihan lähellä, ikkunan takana. Ja kuitenkin kauempana kuin koskaan ennen tähän aikaan vuodesta. Tuntuu, kuin maailma haluaisi näpäyttää meitä siitä, että olemme pitäneet sitä niin itsestään selvänä. Enkä voi syyttää maailmaa.

Samaan aikaan tunnen olevani kuin vangittu, ja silti vapaampi kuin koskaan. Kauempana vanhasta, fyysisesti erillään mutta lähempänä uutta ja henkisesti lähellä.

Kun joudumme pysähtymään itsemme äärelle, emme pääse enää pakoon kaikkea sitä, mitä olemme ehkä huomaamattamme paenneet. Moni meistä voi myös olla elämänsä vaikeimmassa tilanteessa.

Tämä voi olla risteys, joka muuttaa koko loppuelämämme suunnan.

Millainen tilanne tämä on minulle? Vaikea, ahdistava, pelottava ja silti uuden alku.

Entä millainen tilanne tämä on meille kaikille yhdessä? Vaikea, ahdistava, pelottava ja silti uuden alku.

Olemme kasvaneet erillemme, halunneet pärjätä yksin, olla yksilönä enemmän ja parempaa kuin muut. Sokaistuneet kaikkivoipaisuuden tunteesta ja unohtaneet, että yksi on aina vähemmän kuin kaksi.

Voimme jatkaa muurien pystyttämistä toistemme väliin tai sitten valita toisin.

Maailma opettaa meille tällä hetkellä julmalla tavalla sen, että tarvitsemme toisiamme. Lämpöä, empatiaa ja läheisyyttä.

Ja kun jonkin ajan päästä tulee se aamu, jolloin saamme herätä auringonpaisteeseen ja lähteä ulos tapaamaan läheisiämme, toivon, että kadut, puistot, kahvilat ja merenrannat täyttyvät ihmisistä, joiden sydämet ovat viisaampia kuin koskaan ennen.

Elokuu on viilentänyt aamut ja hämärtänyt illat. Minussa soi hiljainen musiikki, jossain pään ja rinnan alueella. Sen tahdissa on hyvä hengittää.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en haikaile kesän perään. Ehkä se johtuu siitä, että takana ei ole mikään ikimuistoinen kesä. Hyvä kylläkin mutta ei ikimuistoinen. Ehkä ihan tavallinen vain.

Kesän aikana pysähdyin useasti ajatusteni äärelle. Kirjoitin paljon pöytälaatikkoon, joskus ihan vain muutaman rivin. Purin sanoiksi ahdistusta, onnea, menneitä kokemuksia ja tulevia unelmia. Pääsin taas hieman lähemmäs sitä, kuka oikeasti olen.

Palasin myös ajassa yli kymmenen vuoden taakse ja luin tekstejä, joita olin teini-ikäisenä kirjoittanut. Ne itkettivät ja naurattivat samaan aikaan. Miten paljon tunteita voi ihmiseen mahtua? Yhteen ja samaan.

Joskus mietin, miten paljon helpommalla sitä ihminen elämässä pääsisi, jos ei ajattelisi kaikkea niin paljon. Jos ei tuntisi kaikkea niin vahvasti. Varmasti aika paljonkin helpommalla. Mutta kuka minä olisin ilman herkkyyttäni? Millainen ihminen olisin, jos osaisin sulkea sydämeni ja mieleni vain selvitäkseni helpommalla?

En ainakaan aito.

Toisinaan on vaikea arvostaa omaa herkkyyttään, kun tuntuu, ettei herkkyys saa yhteiskunnassamme ansaitsemaansa arvostusta. Meidät on saatu uskomaan, että herkät ovat heikkoja.

Mikään ei ole enemmän väärin sanottu.

Herkkyys vaatii todellista itseensä tutustumista. Rohkeutta kohdata oma keskeneräisyytensä. Kykyä käsitellä ajatuksiaan ja tunteitaan, jotta oppisi elämästä lisää. Jotta huomisesta tulisi parempi. Jotta meistä voisi tulla toinen toisillemme parempia.

Ja samalla kun aamut jatkavat viilenemistään ja illat hämärtymistään, minä pysähdyn. Tunnen. Kuuntelen.

Mielelleni sydän kuulostaa paljon sykettä suuremmalta.

Kuva: Roosa Ruotsalainen

 

Minussa on paljon sellaista, jonka luulet näkeväsi, mutta todellisuudessa et näe. Sinussakin on. Meidän maailmamme on rajoittunut kehoihin ja rakenteisiin. Uskon, että oikeasti olemme paljon enemmän. Paljon isompaa.

Olen pohtinut koko ikäni, mitä haluan elämältä. Viime aikoina ajatus on kuitenkin muuttunut. Mitähän elämä haluaa minulta?

En tiedä, missä vaiheessa muutos tapahtui. Ehkä samoihin aikoihin, kun menettämisen pelko kasvoi suuremmaksi kuin pelko siitä, etten saavuttaisikaan elämässä kaikkea haluamaani. Asiat muuttuivat yhtäkkiä paljon isommiksi ja vakavammiksi kuin aiemmin.

Kun elämä alkoi tuntua rajalliselta, aloin kyseenalaistaa omaa rajallisuuttani. Olinko luonut itselleni aidat, joita ei todellisuudessa ole olemassakaan?

Jos elämän rakentaa ainoastaan ulkoisten asioiden varaan, sen kaiken voi puhaltaa kumoon yhdellä henkäyksellä. En usko merkityksellisyyteen, joka kumpuaa egolle tärkeistä asioista. En usko, että mikään egokeskeinen on pysyvää.

Parhaissa ihmissuhteissa, olivat ne sitten perhe-, ystävyys- tai parisuhteita, voimme unohtaa miltä näytämme ja millaiset puitteet elämässämme on. Ehkä sitä kutsutaan sielunkumppanuudeksi. Tai ihan vain aidoksi rakkaudeksi. Se on merkityksellistä.

Ja kun teemme aidosti merkityksellisiä asioita, emme motivoidu ulkoisesta hyväksynnästä tai rahallisesta menestyksestä. Aidosti merkitykselliset asiat kumpuavat paljon syvemmältä – intohimosta, halusta auttaa muita tai etsiä jotain suurempaa.

Huomasin jokin aika sitten, että minä kyllä hengitän ja teen, mutta en ole. Siinä on iso ero.

Elämään, joka pyörii ulkoisten asioiden ympärillä, jää helposti jumiin. Minä asetin itselleni aidat. Ja niin siinä sitten kävi.

Nyt etsin merkitystä uudelleen. Tunnetta, ettei mikään rajoita minua, ei kehoni, ei mieleni. Että saan levittäytyä maailmaan isona ja vapaana ja tuntea, että minulla on tarkoitus tälle kaikelle. Että minulla on jotain ainutlaatuista annettavaa. Aion löytää sen.

 

Ulkona päivä on jo pitkällä, mutta minussa on vielä aamu. Niin aikainen, ettei valosta ole tietoakaan. Se hehku, joka tasan vuosi sitten näkyi taivaanrannassa ja läikähti rintalastan alla, on vain muisto.

Vuosi 2017 jäi mieleeni harmaana. Olin kiireinen ja väsynyt. Liikaa molempia. Kirjoitin ennätyksellisen vähän mitään, ja nekin vähät tekstit, joita pöytälaatikkoon tai blogiin ilmestyi, olivat kaikki täynnä avoimeksi jääneitä kysymyksiä.

Samaan aikaan löysin ja kadotin.

Ehkä juuri siksi menneen vuoden tärkein oppi on se, että vastaukset tuovat mukanaan aina uusia kysymyksiä. Se, mitä kerran luulin maaliksi, olikin vain välietappi matkallani.

Mutta voiko koskaan oikeasti löytää, jos ei edes tiedä, mitä etsii?

Sain apua ajatuksiini ehkä hieman yllättävältäkin taholta, kun 11-vuotias Eveliina kysyi 29. joulukuuta Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalla, mikä on elämän tarkoitus. Filosofian professori Sara Heinämaa vastasi tytölle ja muistutti samalla minua siitä, mitkä ovat oikeasti ne tärkeimmät kysymykset, joihin meidän pitäisi pyrkiä etsimään ja löytämään vastauksia.

” – – elämän tarkoitus rat­keaa ainoastaan, jos selvitämme, mitkä ovat tärkeimmät kykymme ja mikä on meille rakkainta maailmassa.”

En tiedä, tekikö mennyt vuosi minusta yhtään entistä viisaampaa – ehkä vain vanhemman. Samaan aikaan se ahdistaa ja ilahduttaa. Mutta ehkä nyt tiedän, mitä etsin.

Ja pian taivaanrannassa kajastaa taas heikko valo.

Suosikkini vuonna 2017: Ultra Bra – Heikko Valo

 

Olen pohtinut viime aikoina sitä, miten vähän lopulta tiedämme toisistamme. Ohikulkevista ihmisistä. Puolitutuista. Joskus jopa läheisistämme.

Meillä tuntuu olevan lähes pakonomainen tarve ylläpitää kiiltokuvamaisen täydellistä kuvaa itsestämme ja elämästämme. Lopulta on vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä tarua.

Toisinaan elämä tuntuu yhdeltä suurelta kilpajuoksulta kohti jonkun tuntemattoman määrittelemää onnea. On onnistuttava, menestyttävä. Oltava rohkea ja vahva. Jatkuvasti onnellinen kaikesta.

Koska pahintahan olisi se, että joku toinen pitäisi meitä heikkoina tai epäonnistuneina.

Usein haluamme kertoa vain niistä tunteista, joista voimme olla ylpeitä. Eniten kerrottavaa olisi kuitenkin niistä, jotka meidän on vaikeinta näyttää.

Miltä tuntuu häpeä? Miltä tuntuu epävarmuus? Miltä tuntuu uupua? Ahdistua? Masentua? Miltä tuntuu kantaa sydämessään surua, jollaista kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan yksin?

Kunpa uskaltaisimme olla oikeasti rohkeita ja vahvoja – ihmisiä, joilla ei ole tarvetta peittää arpiaan.

Suunnilleen seitsemänvuotiaasta asti olen varonut epäonnistumisia kaikessa, mihin olen ryhtynyt. Olen halunnut olla vain niin helvetin hyvä. Toivon, etten olisi aina vaatinut itseltäni niin paljon, sillä huomaan, että minun on yhä toisinaan vaikea olla sinut omien varjojeni kanssa.

Yritän muistaa, että minäkin olen kuin elämä: ihana, kamala, mieletön, arvaamaton. Eräänä iltana säteilen kilpaa merenpintaa suutelevan auringonsillan kanssa. Toisena itken suunnattomasti ja mietin, onko missään mitään järkeä. Se on minun tapani etsiä ja löytää. Minun ei tarvitse olla arveton, sillä elämän kuuluu jättää minuun jälkensä.

Kuten meihin kaikkiin.

Kiiltokuvat kuuluvat vain kovien kansien väliin.