Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Tietäisittepä, miten paljon olen pohtinut, kuinka tästä asiasta kirjoittaisin. Ehkä vihjaillen, ympäripyöreästi. Jotenkin kauniisti.

Koska jos kirjoitan asioiden oikeilla nimillä ja omilla rehellisillä tunteillani, joku saattaa ymmärtää väärin.

En halua sääliä. En todellakaan. Mutta luulen, että näin konkreettinen esimerkki pistää ajattelemaan paremmin kuin arvoituksellisuus. Ja sitä minä haluan. Enemmän kuin mitään. Herättää sekä itseni että muun maailman tähän hetkeen.

Kaksi viikkoa sitten istuin Meilahden sairaalan neurologisella osastolla ja odottelin pääsyä neurologin huoneeseen. Joitakin tutkimuksia ja kokeita oli jo tehty. Nyt menin kuulemaan tuloksia. Äitini kysyi, että jännittääkö. Minä vastasin, että ei. Kyseessä on väärä hälytys, olen varmasti terve. Ihan niin kuin aina tähänkin asti.

Lääkäri koputteli polvet, pyysi koskemaan sormella nenään silmät kiinni. Ja siinä minä tein motorisia testejä minkä ehdin. Tosi hyvä, sanoi lääkäri. Minä hymyilin mielessäni. Totta kai on.

Istuin lääkärin eteen, äidin viereen, ja odotin kuulevani, ettei mitään hätää ole. Kroppa oli vain ylikierroksilla tehnyt tenän muutama kuukausi sitten, mutta ei sellaista varmasti enää tule tapahtumaan. Olin lukenut, että niin voi käydä.

Näitä sanoja en kuitenkaan kuullut. Sen sijaan aivoissani oli havaittu lievä paikallinen epileptinen löydös.

Epilepsia. Minulla?

Ensin tuli tyhjyys. Sitten shokki. Itku. Eräänlainen pelko. Miten tämä on mahdollista? Miksi minulle?

Vaikka sitä aina sanotaan, että terveys on tärkeä arvo, eikä sitä pidetä itsestäänselvyytenä, niin tiedättekö  kyllä pidetään. Ei terveenä arjessa tule ajateltua, miten hienoa on, että saa kävellä omin jaloin. Että voi syödä mitä haluaa. Että mieli on virkeä. Että päätä ei särje. Perusjuttuja, sanoisi varmasti joku.

Terveys, ja oikeastaan kaikki tärkeät arvot elämässämme, ovat meille itsestäänselvyys niin kauan kunnes ne saavat kolhun. Niin se vain on. Meillä on liian vähän aikaa pysähtyä tunnustelemaan elämää ja onneamme. Siksi niitä hyviä asioita huomaa toisinaan hieman liian myöhään.

Kun yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä alkoi painia terveysongelmien kanssa, pysähdyin varmasti ensimmäistä kertaa kunnolla miettimään, miten epäreilua elämä joskus on. Miksei hyvällä saa aina hyvää? Miksi tuntuu, että koskaan ei ole tilannetta, jossa elämän jokaisella osa-alueella asiat olisivat hyvin?

Kaikkeen elämässä ei voi vaikuttaa. Mutta siihen voi, miten asioihin suhtautuu. Olen varma, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Onko se helppoa? Ei helvetissä. Toisinaan tekisi mieli vetää peitto pään yli ja jäädä sängyn pohjalle makaamaan viikoksi jos toiseksi. Ei kukaan jaksa olla jatkuvasti positiivinen. Saamani diagnoosi opetti minulle kuitenkin sen, että saan murtua, kunhan myös nousen ylös.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että haluan muistuttaa sekä itseäni, että sinua, hyvä lukijani, ettei mikään hetki ole ikuinen. Mikään onni ei ole itsestäänselvyys. Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle myös yksi askel asian käsittelyssä.

Muistetaan olla kiitollisia. Muistetaan sanoa ”rakastan”. Sinua, minua, meitä. Kaikkea, mikä tekee meistä onnellisia. Ne asiat ovat tärkeintä, mitä meillä ikinä on.

Julkaistu ensimmäisen kerran 8.5.2016.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s