Olen tässä, vaikka et tunnekaan minua

Istun Café Caruselissa ja kirjoittelen yhtä sun toista projektia. On taas ihan älyttömän harmaata. Vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, yksi toisensa jälkeen. Horisontissa meren ja taivaan välinen väriero on pieni. Viereisellä sohvalla istuu mies, pukeutumisesta päätellen jokin liikemies, pieni mäyräkoira sylissään. Se nukkuu selällään.

Päätin aamulla ottaa itseäni niskasta kiinni ja käyttää vapaapäivän tehokkaasti kirjoittaen työn alla olevia juttuja. Niinpä pakkasin tietokoneen mukaani ja istuin bussiin.

Tapani mukaan katselin taas bussin ikkunasta näkyvää elämää. Ihmiset Helsingin keskustassa lipuvat toistensa ohi nopeasti, huomaamattomasti ja välinpitämättömästi.

Tutussa seurassa voimme olla vaikka miten iloisia ja eläväisiä. Oletteko kuitenkaan kiinnittäneet huomiota siihen, millaisia meistä tulee, kun istumme bussissa tuntemattoman ihmisen viereen, asioimme pikaisesti kaupan kassalla tai kävelemme itseksemme pitkin kaupungin katuja? Ilmeettömiä, etäisiä ja kylmiä. Emme katso silmiin, hymyile, emmekä ainakaan juttele. Nopeasti on lupa vilkaista, mutta sitten pitää jättää toinen rauhaan. Jos joku tuntematon katsoo meitä ja hymyilee, alamme heti pohtia, onko suupieleemme jäänyt ketsuppia, pitäisikö henkilö tuntea jostain, tai onko tällä jotain taka-ajatuksia.

Onhan se nyt tosi outoa. Kaiken tämän sateen, harmauden ja talouskriisin keskellä joku tuntematon jaksaa vielä hymyillä.

Ehkä se on juuri sitä, mitä me tarvitsisimme. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat katsoa silmiin, hymyillä, ja ehkä sanoa muutakin kuin ”en tarvitse kuittia” käydessään kaupassa. Läsnäoloa ja välittämistä. Pieniä osoituksia siitä, että huomaamme ja otamme toisemme huomioon.

Olen istunut nyt kolme tuntia kirjoittamassa. Koulutyöt etenivät ihan liian vähän, mäyräkoira heräsi uniltaan jo tunti sitten, ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ulkona harmaus on muuttunut tummemmaksi, jotenkin siniseksi. Yhä edelleen sataa. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua niitä juttuja, jotka antavat minulle eniten – valitettavasti ei kuitenkaan opintopisteitä.

Pakkaan tavarani ja alan tehdä lähtöä. Suomenlinnasta välkkyy lämmin valo, jostakin majakasta varmaan. Siniharmaa taivas ja ankea maisema tarvitsevat sitä.

Julkaistu ensimmäisen kerran 2.3.2015.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s