Valaistumisen voi kokea milloin tahansa ja monella tapaa. Esimerkiksi flunssan kourissa sohvanpohjalla. Katson toisella silmällä Girlsin uutta tuotantokautta ja nukun toisella. Valpastun kuitenkin seuraavan keskustelun kohdalla:

– En jaksa enää esittää tietäväni mistään mitään. Emme me tiedä.

– Emme taida tietää paskan vertaa.

– Emme.

Hannah & Marnie (Girls, 6. kausi)

Olen yksi niistä, jotka etsivät jatkuvasti ratkaisuja ja yrittävät tehdä vain oikeita päätöksiä. Viime aikoina on tuntunut poikkeuksellisen uuvuttavalta yrittää olla koko ajan oikeassa ja onnistua. On ollut uuvuttavaa elää siten, että joka sekunti on tärkeä, ja että jokaisesta hetkestä pitää tehdä mahdollisimman hyvä. Onko jokaisen hetken oltava hyvä? Onko se edes mahdollista? Tuskin.

Tunnen tietyllä tapaa epäonnistuvani, jos en osaa auttaa ystävääni vaikeassa elämäntilanteessa tai selvittää omia tunteitani milloin minkäkin asian suhteen. Ihailen niin kovin ihmisiä, jotka tuntuvat aina osaavan sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan. Se, että minun ei tarvitse, enkä ehkä voikaan olla sellainen ihminen, tuntuu todella helpottavalta. Tavallaan luvalta myös toisinaan epäonnistua. Luvalta vain olla, ilman jatkuvaa suorittamista tai menestyksen tavoittelua.

Ehkä tämän kirjoituksen myötä muilta teksteiltäni putoaa osin pohja – yhtä hukassa täällä ollaan kaikki! Mutta kirjoitusteni ei ole koskaan ollutkaan tarkoitus olla totuuksia tai ratkaisuja. Ne ovat tuotoksia ajatusteni ja sydämeni sekoilusta.

Koska loppujen lopuksi, emmehän me tiedä mistään mitään. Ja se on oikeastaan todella ihanaa.