Olen pohtinut viime aikoina sitä, miten vähän lopulta tiedämme toisistamme. Ohikulkevista ihmisistä. Puolitutuista. Joskus jopa läheisistämme.

Meillä tuntuu olevan lähes pakonomainen tarve ylläpitää kiiltokuvamaisen täydellistä kuvaa itsestämme ja elämästämme. Lopulta on vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä tarua.

Toisinaan elämä tuntuu yhdeltä suurelta kilpajuoksulta kohti jonkun tuntemattoman määrittelemää onnea. On onnistuttava, menestyttävä. Oltava rohkea ja vahva. Jatkuvasti onnellinen kaikesta.

Koska pahintahan olisi se, että joku toinen pitäisi meitä heikkoina tai epäonnistuneina.

Usein haluamme kertoa vain niistä tunteista, joista voimme olla ylpeitä. Eniten kerrottavaa olisi kuitenkin niistä, jotka meidän on vaikeinta näyttää.

Miltä tuntuu häpeä? Miltä tuntuu epävarmuus? Miltä tuntuu uupua? Ahdistua? Masentua? Miltä tuntuu kantaa sydämessään surua, jollaista kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan yksin?

Kunpa uskaltaisimme olla oikeasti rohkeita ja vahvoja – ihmisiä, joilla ei ole tarvetta peittää arpiaan.

Suunnilleen seitsemänvuotiaasta asti olen varonut epäonnistumisia kaikessa, mihin olen ryhtynyt. Olen halunnut olla vain niin helvetin hyvä. Toivon, etten olisi aina vaatinut itseltäni niin paljon, sillä huomaan, että minun on yhä toisinaan vaikea olla sinut omien varjojeni kanssa.

Yritän muistaa, että minäkin olen kuin elämä: ihana, kamala, mieletön, arvaamaton. Eräänä iltana säteilen kilpaa merenpintaa suutelevan auringonsillan kanssa. Toisena itken suunnattomasti ja mietin, onko missään mitään järkeä. Se on minun tapani etsiä ja löytää. Minun ei tarvitse olla arveton, sillä elämän kuuluu jättää minuun jälkensä.

Kuten meihin kaikkiin.

Kiiltokuvat kuuluvat vain kovien kansien väliin.