Minussa on paljon sellaista, jonka luulet näkeväsi, mutta todellisuudessa et näe. Sinussakin on. Meidän maailmamme on rajoittunut kehoihin ja rakenteisiin. Uskon, että oikeasti olemme paljon enemmän. Paljon isompaa.

Olen pohtinut koko ikäni, mitä haluan elämältä. Viime aikoina ajatus on kuitenkin muuttunut. Mitähän elämä haluaa minulta?

En tiedä, missä vaiheessa muutos tapahtui. Ehkä samoihin aikoihin, kun menettämisen pelko kasvoi suuremmaksi kuin pelko siitä, etten saavuttaisikaan elämässä kaikkea haluamaani. Asiat muuttuivat yhtäkkiä paljon isommiksi ja vakavammiksi kuin aiemmin.

Kun elämä alkoi tuntua rajalliselta, aloin kyseenalaistaa omaa rajallisuuttani. Olinko luonut itselleni aidat, joita ei todellisuudessa ole olemassakaan?

Jos elämän rakentaa ainoastaan ulkoisten asioiden varaan, sen kaiken voi puhaltaa kumoon yhdellä henkäyksellä. En usko merkityksellisyyteen, joka kumpuaa egolle tärkeistä asioista. En usko, että mikään egokeskeinen on pysyvää.

Parhaissa ihmissuhteissa, olivat ne sitten perhe-, ystävyys- tai parisuhteita, voimme unohtaa miltä näytämme ja millaiset puitteet elämässämme on. Ehkä sitä kutsutaan sielunkumppanuudeksi. Tai ihan vain aidoksi rakkaudeksi. Se on merkityksellistä.

Ja kun teemme aidosti merkityksellisiä asioita, emme motivoidu ulkoisesta hyväksynnästä tai rahallisesta menestyksestä. Aidosti merkitykselliset asiat kumpuavat paljon syvemmältä – intohimosta, halusta auttaa muita tai etsiä jotain suurempaa.

Huomasin jokin aika sitten, että minä kyllä hengitän ja teen, mutta en ole. Siinä on iso ero.

Elämään, joka pyörii ulkoisten asioiden ympärillä, jää helposti jumiin. Minä asetin itselleni aidat. Ja niin siinä sitten kävi.

Nyt etsin merkitystä uudelleen. Tunnetta, ettei mikään rajoita minua, ei kehoni, ei mieleni. Että saan levittäytyä maailmaan isona ja vapaana ja tuntea, että minulla on tarkoitus tälle kaikelle. Että minulla on jotain ainutlaatuista annettavaa. Aion löytää sen.