Kevät on ihan lähellä, ikkunan takana. Ja kuitenkin kauempana kuin koskaan ennen tähän aikaan vuodesta. Tuntuu, kuin maailma haluaisi näpäyttää meitä siitä, että olemme pitäneet sitä niin itsestään selvänä. Enkä voi syyttää maailmaa.

Samaan aikaan tunnen olevani kuin vangittu, ja silti vapaampi kuin koskaan. Kauempana vanhasta, fyysisesti erillään mutta lähempänä uutta ja henkisesti lähellä.

Kun joudumme pysähtymään itsemme äärelle, emme pääse enää pakoon kaikkea sitä, mitä olemme ehkä huomaamattamme paenneet. Moni meistä voi myös olla elämänsä vaikeimmassa tilanteessa.

Tämä voi olla risteys, joka muuttaa koko loppuelämämme suunnan.

Millainen tilanne tämä on minulle? Vaikea, ahdistava, pelottava ja silti uuden alku.

Entä millainen tilanne tämä on meille kaikille yhdessä? Vaikea, ahdistava, pelottava ja silti uuden alku.

Olemme kasvaneet erillemme, halunneet pärjätä yksin, olla yksilönä enemmän ja parempaa kuin muut. Sokaistuneet kaikkivoipaisuuden tunteesta ja unohtaneet, että yksi on aina vähemmän kuin kaksi.

Voimme jatkaa muurien pystyttämistä toistemme väliin tai sitten valita toisin.

Maailma opettaa meille tällä hetkellä julmalla tavalla sen, että tarvitsemme toisiamme. Lämpöä, empatiaa ja läheisyyttä.

Ja kun jonkin ajan päästä tulee se aamu, jolloin saamme herätä auringonpaisteeseen ja lähteä ulos tapaamaan läheisiämme, toivon, että kadut, puistot, kahvilat ja merenrannat täyttyvät ihmisistä, joiden sydämet ovat viisaampia kuin koskaan ennen.