Vietimme eilen laatuaikaa erään ystäväni kanssa kotonani. Teimme ihanaa ruokaa ja vedimme luonnollisesti myös ne kuuluisat jälkiruokaöverit. Siinä sitten enemmän kuin kylläisinä keskustelimme taas kaikesta mahdollisesta. Ulkona oli pimeää, ja yksiössäni tuoksui chili ja inkivääri.

Yksi tärkeimmistä keskustelemistamme aiheista käsitteli saavuttamista ja eteenpäin pääsemistä. Se on ollut oikeastaan todella monen viime aikoina käymäni keskustelun keskeinen aihe. Miksi asiat eivät etene? Miksi en osaa tehdä päätöstä siitä, kumpaan suuntaan kääntyä? Mitä jos en tälläkään kertaa saa otettua seuraavaa askelta?

En edes tiedä, mistä kumpua tarve saavuttaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Usein kuulen sekä omasta että muiden suusta, että en halua tuhlata aikaa väärässä opiskelu- tai työpaikassa, tai epävarmassa ihmissuhteessa. Jos en nyt onnistu, jään vain paikalleni, enkä pääse elämässä eteenpäin.

Eilen illalla kuulin kuitenkin ystävältäni ajatuksen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut:

– Oli kyse mistä tahansa, pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt.

Mitä enemmän pohdiskelin lausetta, sitä fiksummalta se kuulosti. Lyhyellä matkalla, puhumattakaan oikotiestä, ei voi koskaan nähdä, kuulla ja kokea yhtä paljon kuin pitkällä matkalla.

Ympärillämme puhutaan suhteellisen paljon siitä, kuinka hienoa on valmistua nuorena, ostaa asunto mahdollisimman pian valmistumisen jälkeen, mennä naimisiin lukioaikaisen rakkauden kanssa ja saada ensimmäinen lapsi alle kolmekymppisenä. Ovathan nuo hienoja saavutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole arvoja tai normeja, joihin meidän kaikkien pitäisi mukautua.

Tiedostan olevani melko malttamaton luonne. Haluaisin nähdä aina seuraavan kulman taakse, ihan vain varmuuden vuoksi. Mahdollinen umpikuja tai se pidempi tie on pelottanut. Se on ollut täysin turhaa. Elämässä ei ole sellaisia reittejä, jotka eivät johda mihinkään. Ja mitä tuohon pidempään tiehen tulee, se vahvistaa, kasvattaa ja luo uusia mahdollisuuksia.

Asioille pitää antaa aikaa. Ja ihmisille. Elämä ei toimi liukuhihnamenetelmällä – ihan vain meidän suureksi onneksemme!

Julkaistu ensimmäisen kerran 12.4.2015.